Tällaisen tarinan kerroin Nannalle, kun lähdimme iltapäivällä ajamaan aamulla Hannan kanssa vetämiämme verijälkiä. Nanna veti syvään henkeä heti autosta päästyään ja tiesi tasan tarkkaan mitä oltiin tekemässä. Mars matkaan!
Kauheata höökää mentiin jäljen alkuun, jälki löytyi helposti ja lähdettiin seuraamaan sitä. Läpi soiden ja risukkojen, yli ojien ja hakkuualueiden ja vaikka välillä meinasi tulla hukka niin lopulta päästiin niityn yli kaadolle.
Peura oli kuollut. Nanna oli hirmuisen ylpeä löytämästään sorkasta. Täytyy harjoitella lisää jälkitarkkuutta, niin ehkäpä mejäkokeet odottavat ensi kesänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti